Hiuspäivitystä ja karvapallosadetta

Siinä tuo luvattu kuva hiuksista. Ihan on hyvän punaset, eikö? Itse alan kyllä pitämään enemmän ja enemmän ja mieskin kehuu, että tämä väri pidetään!
Olisihan sitä voinut iloisemmaltakin näyttää, mutta nopee räpsäsin ennen ulos lähtöä ja tää jenkkismaili nyt on  mitä on :D

Ei, täällä ei sada lunta. vaan jotain erittäin ärsyttäriä karvapalloja. Ne ovat kuulemma peräisin joistain puista. (tässä muuten näkyy myös ne aikaisemmin mainitut pihasarakkeet, jotka jokainen talo omistaa "takapihalla". ) Kuivaa sitten tuossa "sateessa" pyykkejä... Myötätunto pisteet menee helposti kyllä allergikoille.. 
Saksassa(kin) pidetään paljon ikkunoita auki kesäisin. Nyt ei oikeen tee mieli, kun nuo tunkee sisälle. Koko kämppä täynnä...!  No, onneksi tämä ei kestä kauhean kauaa enää, toivottavasti. En kyllä muista edellisvuosina tämän olleen näin runsasta. Toki noita leijaili tuulenmukana jopa kauniinkin näköisenä, mutta nyt se on rasittavaa nyppiä niitä hiuksista ja yksiä keuhoiksta kun naamansa pistää pihalle.

Vapaalle

Eilen meillä oli grillipileet. paikalla oli aivan ihanat 5 vuotiaat kaksostytöt, sekä uusi tulokas, viisiviikkoinen kreikkalais poika. Olin aivan myyty. Jopa se itku oli niin ihanan suloista tuhinaa. Eihän sitä voi edes itkuksi kutsua. Vanhemmat raapivat pätään, että mikä sillä on. Mää hymyilin valloitettuna ja ihmettelin, miten ihminen voikaan olla noin pieni!
No, nämä tytöt auttoivat mua Y:n kanssa, vähän liiakseltaankin. Ruokaillessa nämä putsasivat tytön suuta jatkuvasti, kun "se sotkee niin kovasti." muutenkin he halusivat olla kovasti avuksi. Opimpa muutaman sanan saksaa, sekä kommunikoimaan kielellä. Jossain kohtaa toinen tytöistä katsoikin mua ja totesi:"sää et varmaan osaa kauheen hyvin saksaa?" Sitten mulle opettettiin, silmä,nenä, suu... Vastasin kaikkeen hetken harkinnan jälkeen."ja." myötäilin heidän puheitaan, ja välillä he katsoivatkin mua kummissaan. Ties mitä tullut todettua.
Jossain kohtaa toinen heistä kysyi multa:"halusitteko te saada tuon vauvan?" Hämmennyin totaalisesti. Vastasin tottakai, mutta millaisessa maailmassa me eletään, jos 5 vuotiaat kyselee onko lapset toivottuja vai ei toivottuja?

No, tähän päivään. Y lähtee anoppilaan yökylään ja mää pääden pitkästä aikaa ulos. Kaverin synttäreille ja grillaamaan. Katsotaan nyt, jaksaako lähteä baariin asti, mutta ainakin pääsen pihalle, ilman nilkoissa roikkuvaa (ihanaa) lasta. Laatuaikaa miekkosen kanssa siis luvassa.
Ainoa ongelma on, että tänään on sunnuntai. Kaikki kaupat ovat kiinni. Itsekun en kaljasta niinkään pidä (pitänee opetella..) ja viina on turhan tujua mulle nykyään. Siidereitä ja lonkeroita ei tässä maassa myydä. Joitain breezerin tapaisia kylläkin, ja niitä olisin halunnut matkaevääksi. Unohdin JÄLLEEN tämän typerän sunnuntaisäännön.. Ärsyttävää. Siitä pisteet Suomelle, että ihminen saa ostettua tavaransa kaupasta, milloin niitä tarvitsee. Esim nyt on tytöllä vaipat loppumassa, ja huomennakin on pyhä... Onneksi anoppi asuu vieressä ;)

Ainiin, toissapäivänä oltiin kaupoilla ja ohi kulki nainen punaisilla hiuksilla. Mies katsoi tätä ja kysyi, miksen määkin värjäisi moisia. Hetken mielijohteesta kävelimme vieressä olevaan kauppaan, ja ostin pari purkkia kirkkaimmanpunaista väriä, mitä puljusta löytyi. Illalla värjäsin, ja nyt olen siis todellinen punapää. Kuvan liitän seuraavalla kirjoitus kerralla. Tänään otetaan siis kamera mukaan.

Hiekkalaatikkoilua

Alkuun haluan kiittää tulleista kommenteista ja arvosteluista. (ja lukijoista) Nyt tiedän, mihin suuntaan lähteä tämän blogin kanssa. Pahoittelen kyllä noita kuvia ja niiden laatua.. En ole datahanska, joten jo pelkästään kuvien lataus ja niiden liittäminen on ylpeilyn aihe mulle :D

Noh, asiaan. Nimittäin olemme aloittaneet tyttären kanssa uuden harrastuksen. Hiekkalaatikkoilun. Joudun väkisinkin pistämään saksankieleni koetukselle. Nykyään pärjään jo 5 minuutin keskustelun, kunnes pitää ilmoittaa: "meine deutch ist nicht so gut..." fiksuimmat osasi varmaan jo päätelläkin, eli minun saksani ei ole kovin hyvä. Osa ihmisistä osaa kääntää keskustelun englantiin, osa tokaisee "achso!" ja hymyillen kääntyy pois.. Kuitenkin, mulla on haasteita. Osaan jo ilmoittaa lapsen ikää ja nimeä. Selvittää, mistä olen kotoisin jne. Hauskaa onkin, kun hiekkalaatikolla äidit ja isät (joita on muuten yllättävän paljon. Ehkä he ovat huomanneet sen sinkkuisien paratiisiksi? Ehkä he ovat tunnollisiä isiä ja vievät lastaan ulos?) kailottavat ties millä kielellä lapsilleen. Saksa,turkki,venäjä,puola,arabia... Näihin kukaan ei kiinnitä edes huomiota. Mutta kun meikäläinen avaa suunsa ja rääkäisee: Älä syö sitä hiekkaa! Älä hakkaa sitä tyttöä sillä lapiolla, tule tänne, tms... Koko hiekkalaatikko hiljenee ja kaikki tuijottavat. Kukaan ei ole tyyliin eläessään kuullut moista kieltä. Mieheni naureskeli, että ensikerran kun kysytään, mitä tuo kieli oli, vastaa että narniaa tai sitä taru sormusten herrasta olevaa haltijakieltä. Voisi joskus koettaa millaisia ilmeitä saan.

Nyt olin lähdössä ulos, tavarat pakattuina, hiustenlaittoa vailla valmiina lähtöön, niin ovikello soi. Arvasin kuka siellä oli. Mieheni mummo. Tämä tupsahtelee tämän tästä oven taakse hakemaan Y:tä kävelylle. Mikä on todella ihanaa. Saan omaa aikaa jne, mutta tarvitseeko tulla ilmoittamatta? Ok, meidän puhelin keskustelut ovat mielenkiintoisia, kun kumpikaan ei oikein puhu saksaa. (Hän on puolalainen)Päätänkin aina tämän tapahtuessa, että meidän on tehtävä jonkin näköinen kalenteri. esim aina torstaisin ja tiistaisin, tervetuoloa ja vie tyttö ulos. Näin pystyn ajoittamaan siivoamiseni ja hengähdyshetkeni. Saan apua kun sitä tarvitsen. Nyt joudun seisomaan tumput suorina eteisessä. Mitäs nyt sitten. Olin mielelläni lähdössä auringonpaisteeseen. Imurointi ei houkuttele, ja tuntuisi laiskalta vain maata parvekkeella ja ottaa aurinkoa sekä lukea. Lisäksi täytin itseni pakastepitsalla, kun nt olisi tullut tilaisuus pilkkoa se ihanan raikas salaatti. Lisäksi tyttö juuri heräsi päiväunilta, ja oli liian aikaisty syöttää, ja jos he viipvät tuntikausia pihalla, kuolee hän nälkään.. (okei, osaa mummo tuoda tytön takaisin kun tämä kiukuttelee, mutta kuitenkin)

Lähden siis valloittamaan hiekkalaatikoita iltapäivästä, kun lämpömittarit ovat poksahtamaisillaan. Nyt en enää yhtää ihmettele, miksi jossain maissa on siestat. Tuohon aikaan on sulaa hulluutta lähteä ulos. Ja nyt ollaan sentään toukokuun lopulla ja Saksassa. Voin vain kuvitella taas sitä elokuuta.. ja jossain etelämmässä.(terveisin bulgariassa työskennellyt. HUH)
Menenkin tästä sitten nauttimaan suklaajäätelöä parvekkeelle ja toivon, että ehdin syödä sen, ennenkuin se sulaa kippoon.

Sunnuntaikävelyllä

Eilen siis, tapamme mukaan, tavattiin mieheni sukua. Lämpötila hipuili +30:tä, joten kiire ulos suomalaisella oli kova. Jo pihalle pääsytä, me kävimme tutun taiston anopin ja tämän äidin kanssa. Mitä lapselleni pitää pukea. Itse olin sitä mieltä, että kesähattu päähän ja piste. Heidän mielestään se oli aivan turha, mutta taas pitkähihainen tarpeellinen. Ja sukkahousut. 
Annoimme Y:n ratkaista, joka heitteli lippistään pitkin katuja, joten pakkasin sen pois. Salakavalasti kuitenkin revin vaatekappaita hikiseltä tytöltä yksikerrallaan pois. (tämän huomattuaan, piti sukkahousut laittaa takaisin... ja ne hihat, joita vetelin ylös, jotenkin aina palautuivat takaisin alas. Sitten mammat seisovat itse t-paita päällä ja valittavat, kuinka on kuuma?!?) 
No, jatkoimme sovussa ja nautimme kelistä. Mieheni on töissä taidegalleriassa väliaikaisesti, joten menimme katsomaan näitä luomuksia. Mun niin olisi tehnyt mieli saada joitain kuvia, mutta siellähän on tunnetusti tiukka kamerakielto, ja turvavahti kipitti perässä, minkä ehti. Y juoksi niin vikkelään, kun kerrankin oli lääniä missä temmeltää. 

Nappasin kuitenkin tämän kuvan, kun tyttö oli niin iloisen suloinen. (huomatkaa, että sukkahousut ovat pois :D HAH)

Katsellessani joitain luomuksia, ajattelin, että mikäköhän taiteilijaa on riivannut. Korokkeen päällä saattoi olla esimerkiksi lautanen, johon oli aseteltu kaksi kiveä. Siinä se oli. Tai ilotulitus raketti (semmonen pikkuruinen poks äänen pitävä, joita pikkupojat heittelevät. olisiko kiinalainen tms?) kehyksissä. Tuostako pitäis maksaa tuhat euroa? Määhän pistäisin rahoiksi! 
Mies tulikin perjantaina innosta puhkuen kotiin ja ilmoitti ,että kengät jalkaan, nyt mennään. En ymmärtänyt yhtään mitä jätkä puhui. Selitti suu vaahdossa jostain taidekaupasta ja kuinka hän ostaisi jonkun taulun. Ajattelin, että tässäkö menee tämän kuun vuokrarahat, kunnes paikalle päästyämme ymmärsin, että hän haluaa itse taiteilijaksi, ei ostaa taidetta. No, pistimme rahaa palamaan pensseleihin ja vehkeisiin. Pakko myöntää, että innostuin itsekin. Maalailimme sitten illalla, kun tyttö menin nukkumaan. (Kuvat otan kun tyt ovat valmiita :D hieman valonarkoja vielä.. heh )
Noh, palataampa eiliseen. jossain kohtaa pääsimme jälleen ulos tuosta taiteen ahjosta. 
Edessämme siinsi Würstbasaar ja totesimme, että oli aika makkaralle. Yllätin mieheni sanattomaksi, kun ilmoitin, että haluan carrywürstin tavallisen hot dogin tai ranskalaisten sijaan. Söimme, ja huomasin kuinka anoppini vei lapseni pois. Tämän jälkeen hän lykki tyttöä ees taas, eikä päästänyt lähellekkään mua. Tämä on kauhean omistavainen... Tuntuu, kuin meillä olisi -kumpi on parempi äiti- taisto päällä jatkuvalla syötöllä. ihan sama, mitä teen tai miten teen, hän tietää kuinka se tehdään paremmin. Kun esimerkiksi aloin puskemaan vaunuja portaissa ylöspäin, työnsi hän mut pois ja tarttui vaunuihin, käski mieheni serkkua nappaamaan toisesta päästä ja he kantoivat vaunut ylös. Sitten kun tämä samainen serkku lähti portaissa yksin ylös, ei hän tehnyt elettäkään auttaakseen. Tähän väliin, kyllä, apu on ihanaa. pyydettäessä. Tai kun kysytään, anteeksi, tarvitsetko apua? eikä vain tungeta siihen/ tai vaikka hymyillen sanon, ei tässä mitään, pärjään kyllä, kiitos, niin silti väkisin autetaan. 
Anopillahan oli tietenkin pakattuna eväät Y:lle ja niin pois päin. Ärsytti. Miksei mun vesipulloni muka kelvannut? Tai ne ihan samat naksut jotak olivat siellä mun naksupurkissa?
No, näistäkin päästiin jälleen pienellä puhinalla yli.

 

Gallerian edessä, kadulla on kattokruunu vedetti tien yli. Sitä kuulemma voidaan jopa heilutella, ja pelotella autoilijoita...

                                                        Tyhjä metroaseman laituri.


Illemmalla matkamme johti tapas ruokapaikkaan syömään. (Itse söin salaatin, jos jotakuta kiinostaa, enkä ottanut kuvaa, kun siinä tohinassa muistanut. Kuka haluaa nähdä kuvan puoliksisyödystä salaatista?)
Miekkoseni ateria kuitenkin on niin saksalainen, että mainostettakoon nyt hieman
(kyllä, tapas paikassa jätkä vetää kotiruokaa :D) eli perinteiset parsat. Saksalainen menee hulluksi nähdessään parsaa. Yhtä paljon kuin makkarasta tai kaljasta, jotka ovat tunnetumpia.

 Näiden annoksien jälkeen haimme jäätelöä. Olen etuoikeutettu asumaan lähellä maailmanparasta jäätelöbaaria. Aitoa italialaista jäätelöä.Nam. Noh, kauhottuani puolet kiposta kuulen kuinka anoppi hokee santa mariaa. Y kolautti päänsä aurinkovarjon telineeseen ja ohime aukesi. Paniikkihan siinä iski. Onneksi asumme sadan metrin päässä paikasta, jotenka laastarit olivat lähellä. Ylipuhuin kuitenkin, että menisimme lääkärillä käymään. Tyttö saikin teipit haavaan, joka oli aivan auki. Hymy ei loppunut tämän kasvoilta. eli, päästiin melkeimpä säikähdksellä. Tuo on niin kohelo, että tätä oltiin jo odotettu. Toivottavasti ei jää arpea muistuttamaan tuosta kesäpäivästä, joka muuten oli mukava.


Y osaa sanoa miten haukku sanoo kysyttäessä. Aina myös koiran nähdessään, tämä haukkuu. Illalla, kun nukutin tyttöä, tämä alkoi haukkumaan silmät kiinni ja unessa. hymyilin.

Kotikulmilla

No nyt on kävelyt kävety ja kuvia räpsitty.(osassa oli auto alla) Osan huonoa laatua pahoittelen...

 Tässä on kuva Miekkosen välipalalautasesta.

                                       Katukuvaa

 Taas näitä anopin grillaamia makkaroita

                                                              Matkaseuralaisemme<3

                                                            Katutaiteilijat työssään

                                                            Sivukujilta maisemaa

Koska oon unelmavaimo, teen miehelleni "swiebelmettwürst"  leivät aamuisin. Toi on tollasta raa'an jauhelihan näköstä mössöä, keran suolan,pippurin ja sipulin. Maku ei ole niin kamala, kuin voisi kuvitella, mutten leipiä kyllä itselleni koskaan tee :D

      Mistä tunnistat sä ulkomaalaisen? Kämpän ikkunasta tulee  apuvoimat ulkomaalaisten   kanavien katsomiseen.

Talossa on neljä kulmaa. Yhdessä niistä on aino kioski.
(tässä appivanhempien omistama. kuvassa näkyy anoppi,Y ja mies) 

 Taxi. Aina saman värinen, merkki vaihtelee

Taloissa on paljon erilaisia korsituksia. Itse pidän tätä ainakin hieman friikkinä... seinästä työntyy kasvot pihalle...

Tyypillinen leipomo. Saksalaiset haluaa aamuisin tuoretta leipää. Tämmöinen putiikki löytyy sitten sieltä talon toisesta nurkasta. (niitä on jokapuolella!!)

                                           Kuka käyttää puhelinkoppeja?!? -Saksalaiset....

                        Päiväkoti. Ihan kiva, mutta talossa asuu myös "tavallisia" vuokralaisia.. 

Taloyhtiön roskakorit ovat sälittävän pieniä. Varsinkin kun koittaa heittää kokonaiset sohvan ja oven menemään... Tavallista katukuvassa. roskapussit kadun reunoilla. Tuosta paikalliset pulsut voi käydä valitsemassa mattoja majaansa...

 Kerrostaloilla ei oikein ole omaa pihaa, joten se pieni aidattu planttaasi sitten koristellaan niin koreaksi kuin pystytään .

Tämä on kulmapubi. Näitä on sitten sen talon kolmannella nurkalla. Sisään mahtuu noin kymmenen henkeä. Tunnelma on hikinen ja kaljaisa. Kaikki maksaa euron ja ovet aukeavat jo aamu kymmeneltä. Äänet kantautuvat toiseen kortteliin, kun paikalliset köriläät katsovat jalkapalloa.. (pisteet mulle kuvien järjestyksestä, eiks je? )

Taloissa on usein ns. torneja. Tuollainen olisi ihan törkeän hieno omistaa, mutta suorastaan vittumainen sisustaa. (kävimme katsomassa yhtä kattoikkunallista vuokrakämppää. Huh, sanon vaan.)

Tässä pari esimerkkiä talojen koristuksellisuudesta. Pieniä yksityiskohtia täynnä, joita ei ensin edes. huomaa

Koiran takamuksessa lukee: nicht hier. Ei tässä...Kuva muistuttaa enemmänkin jääkarhua...



Noin. Siinä oli ensimmäinen kuva pläjäys Kotikonnuiltani. Lisää tulossa ja niin ees päin. Ehkä nyt teillä on pieni käyitys miltä näyttää Saksassa

Y:n 1 vuotis kuvaukset

Pistetään nyt pari kuvaa tuosta Y:n yksivuotis kuvauksista. Paljastetaan maailmalle, miltä meidän perhe näyttää!

 

Äitien- ja isienpäivä

Ihan ensimmäiseksi ulisen jälleen, kuinka tämä kielumuuri häiritsee konettani!!! Tein siis tämän blogin Suomessa, jotta ovelana kettuna saisin kieleksi valittua suomen.No, tulin sitten takaisin kotiin, Saksaan.. ja eikös tämä ole nyt sitten saksaksi!!!!!! MURR sanon vaan. No, ehkä me kestetään ja pärjään tämän kanssa. Ainakin on pakko oppia nyt sitten. 

Viimeviikolla oli siis äitien päivä. Itse olen etuoikeutettu sitä viettämään ja jopa jo toista kertaa. Juhlimme oikein suvun äitien kanssa, paikalla kuin oli sekä oma äitini, että äitini äiti. 
Tietenkään en vielä saa äitienpäivästä niin paljon irti, kuin tulevaisuudessa saan. Mutta se hetki, kun aamulla tyttö tökkii olkapäätä ja sanoo" äiti", sekä hymyilee maailman valloittavinta hymyä tukka seklaisin, on maailman paras. Rakastan tyttöä ja siten olla äiti. Vaikken juoksekaan baareissa tai valvo yötämyöten, on tämä elämä paljon palkitsevampaa. Olkoon sitten niin, että kämppä on sekaisin ja harvemmin pääsen ulko-ovesta ulos siten, että hiukset, vaatteet ym ovat tip top. En edes muista, milloin olen viimeksi lakannut kynteni tai vaihtanut korvakoruni vaatteideni sävyn mukaan. Ehkä sitten tulevaisuudessa saan jälleen enemmän aikaa itselleni, mutta siihen asti nautin olla Mama. (kuten täällä äitejä nimitetään)

   Äitienpäivä on kansainvälisesti toinen toukokuun sunnuntai. Isiäinpäivä taas näköjään liukuva. Täällä Saksassa se on nimittäin tänään, 17.5. Tiedä sitten, että onko päivämäärä sidottu, vai onko se vaan seuraava torstai äitienpäivästä. Pitänee ottaa selvää tuolta miekkoselta, kunhan herää. 
Mös juhlaperinteet ovat hieman erilaiset. Äiteinpäivänähän tuodaan äidille aamiainen sänkyyn (itse en tätä tapaa niinkään käytä. herään tunteja ennen miestä ja Y on hieman liian pieni tekemään aamupalaa yksikseen :D Plus en tykkää leivänmuruista tyynylläni. Sotkisin/tyttö sotkisi koko sängyn...) äiti saa pienen paketin sekä kortin ja mahdollisesti kukkasen. Päivä mennään äitiä palvoen. No, se isi- päivä täällä. Mies ilmoitti, että hän lähtee ulos tänään. Ihmettelin hetken ja sain vastaukseksi: nokun tänään on miesten päivä. Niin... Pojat lähtevät siis hakkaamaan pleikkaria kuin viimeistä päivää, juovat kaljaa ja touhuavat muista "miesten juttuja". Ei muutakun tervemenoa. Jään siis kaitsemaan tytärtämme jälleen. Tottakai jäbä on iltansa ansainnut. Mutta itse suomalaisena äitinä ymmärrän juhlan siten, että nautitaan isyydestä/äitidestä sen lapsen kanssa. Toki tähän miesten iltaan osallistuu vain isät (ja isänmieliset). "Nuoren" ikämme puolesta isiä ei lähipiirissämme kovinmontaa ole. Täällä kun näitä "teinivanhempia" ei ole niin paljon, kuin Suomessa. (toki, kun vaihdamme kulttuuria, niin alkaa löytymäänkin enemmän, täälläkin.) Itse en meitä niin nuoriksi miellä, varsinkin kuin miehenikin on jo kahdenviiden. Ehkä tämä on sitten hieman hitaammin lämpiävää kansaa?

Noh, pointtina onkin, että katson tänään tyttären kanssa kaksin jääkiekkopeliä ja karjun Ei, älä koske, ei, älä, eieieieiieieeiieeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiii !!!


Tänään olisi tarkoitus lähteä ulos ja valokuvailemaan. Ehkä saan räpsittyä joitain kuvia, ja voin postailla niitä enemmän. Pahoittelen, ettei tämä ole niin kuvapainotteista, mutta tähän on tulossa muutos! Ainakin jonkun verran. Heh
 

LastenLääkärillä

Tänään oli taas kielitaito koetuksella. Y:llä oli nimittäin “neuvola”. Aika oli kello 10.00. Paikalle on sen 50 metriä, joten en ollut myöhässä. (menin siis yksin, ilman aviomiestäni. Hänen kanssaan olisimme myöhästyneet varmasti.) No, koetan selittää, että meillä oli aika varattuna ja kaivan kortit taskusta. Tämän jälkeen astumme odotushuoneeseen. Kaikki paikalla olijat mulkoilivat mua hieman ja ihmettelin olinko unohtanut pukea paidan päälleni tai muuta hämmentävää. Istuessa alas tajusin, että olin unohtanut sanoa hei huoneessa olijoille. No, nyt oli jo myöhäistä. Hymyilin kuitenkin vastapäätä olevalle intialaiselle tyttövauvalle.

Sitten se alkoi. Heti tytön riisuttuani tämä alkoi rimpuilemaan kohti lattiaa. Koetin lukea muutamaa kirjaa tämän kanssa, muttei se ollut yhtään niin mielenkiintoista kuin lapset huoneen toisessa päässä. Sinnehän tämä ampaisikin kuin torpedo, kun päästin irti. Y käveli ja konttasi kohti leluja. Huiski niitä sinne tänne ja koetti napata kirjat joita joku toinen lapsi luki hiljaa kiltisti istuen. Hymyilin vanhemmille jotka hymyilivät mulle. Nappasin tytön mukaani ja menimme katsomaan ikkunasta ulos. Ikkunalaudalla seisoi myös pieni poika ja tuijotti vilinää. Y katsoi hetken ja alkoi hakata ikkunaa tuloksena se, että löi päänsä ja sai hienon kuhmun juuri ennen lääkärille menoa. Hienoa.
Päästin tytön rauhoituttua alas vipeltämään. Mietin kokoaika, että pitäisikö mun pitää sitä sylissä ja hissutella vai päästää menemään. Jos pitäisin väkisin sylissä, tyttö rimpuilisi ja kiljuisi. “Vapaana” temmeltämässä tämä taas kohelsi. Katselin epätoivoisena kelloa. Olin odottanut jo puolituntia yli oman aikani. Täällä Saksassa kaikki ovat niin järjestelmällisiä ja aikataulutettuja, mutta mitä tulee lääkäreihin, ketään ei kiinnosta jos joudut odottamaan tunninkin ennenkuin pääset vastaanotolle. Ajat ovat siis hieman viitteellisiä. Tästä syystä ei haittaa, kun myöhästyy. Suomessahan joutuu maksamaan pitkän pennin jos on myöhässä. Täällä kukaan ei edes huomaa sitä.
Lopulta tyttö kutsuttiin huoneeseen. 75 senttiä ja 8300 grammaa. Laiha tikku. Kuitenkin juuri ja juuri taulukon paremmalla puolella, joten asiaa ei sen enempää kommentoitu. Varsinkin kun Y syö ihan hyvin ja on niin meneväinen tapaus.
Hymyilin kun hoitaja laittoi jumppamaton lattialle ja joitain leluja siihen. Y saisi leikkiä siinä vaippasiltaan kun odotimme, että itse suurirouva lääkäri saapuu paikalle. (täällä siis nuoret tytöt ottavat huoneeseen ja tekevät kokeet, punnitukset jne. Sitten tämä itse lääkäri saapuu huoneeseen viitta liehuen ja hoitaja pää kumarassa pitelee välineitä ja ojentelee niitä tälle suuruudelle. Lääkäri hieman kääntelee vauvaa ja sanoo hei hei. Hoitaja jää rustaamaan paperit loppuun…) No Y:hän tietenkin halusi lähteä tutkimaan huonetta muutaman minuutin leikkimisen jälkeen. Uudet lelut olivat jänniä, muttei niin kivoja kuin kirmata pitkin tyhjää lattiaa.
Mainitsin jotain uniongelmista ja sain lehtisen käteeni. “joo, sain tän jo puolivuotta sitten eikä mikään auta.” totesin. Lääkäri katsoi mua vaivaatuneesti ja selvästi mietti, miten pääsisi nopeiten kahville. Hän selitti, että tyttö oli tottunut saamaan maitoa öisin. Hän siis heräilee yhä tämän takia vain todetakseen, ettei sitä enää tule. Katsoin häntä hymyillen. -No shit sherlock!!! Eipä tullut apuja. Katsotaan nyt 4vk ja jossei mitään muutosta tule, niin astelen paikalle kuin sotalaivueen johtaja ja ilmoitan, että allergia testit on TEHTÄVÄ tyttärelleni. (neljän viikon päästä on siis rokote jälleen, joten tapaan tämän tädin taas.)

Kaikinpuolin selvisin lääkärikäynnistä hienosti. Hiki päässä piti vielä koettaa pukea rimpuileva tyttö ja saada aika varattua seuraavaa kertaa varten ja ulos.
me selvisimme siitä!

Arkea

Pahoittelen mikäli saan aikaiseksi miljoonia kirjoitusvirheitä kirjoittaessani. Tämä on nimittäin hieman haasteellista silloin, kun tuo Pikku Apina on hereillä. Ajatus katkeaa tuon tuosta, kun pitää lähteä palomiehennopeudella pelastamaan televisiota tai verhoja. Useinmiten tyttö on myös löytänyt jotain
mukavaa suuhunpantavaa tai kiivennyt mahdottomiin paikkoihin. Sitten leikin pelastustiimiä ja ratkon, miten saada tyttö pois.
Toinen syy, joka tapahtuu useammin, on se, että tuo Apina on kiinnostunut tietokoneista. (ihmekkös tuo. Paljon nappeja ja äitikin on sen kimpussa koko ajan.) Tästä syystä kirjoitan toisella kädellä ja toisella huiskin kiinnostunutta pienokaista kauemmaksi. tämän tästä näppäimistöllä on pieni käsi, joka
hakkaa kaikkia nappuloita niin montaa, kuin ikinä vaan ehtii. Mukaan kuuluu iloinen kiljunta ja sädehtivät silmät. Vaikka kuinka olen koittanut erilaisia ilmeitä, äänen painoja ja sävyjä, ei auta. Tytölle sana “ei” on täysin vieras. Ehkä yritän väärällä kielellä? (tyttäremme tosiaan kasvaa 5:n kielen keskellä,
joka on tietenkin hämäävää. Päivittäin hän kuulee 3:a ja vähintään jokatoinen 4:ää kieltä. Tähän mennessä tyttö osaa 3 sanaa, jokainen eri kielestä :D)Y:llä (alkaa synonyymit loppumaan sanalle tyttö, joten käytän tytön nimen alkukirjainta) on mielettömän kova tahto. Jos hän jotain haluaa, se on myös
saatava. Oli se sitten äidin suklaalevy tai isin pleikkakonsoli. Olen rakentanut kämpän täyteen esteitä, jottei Y pääsisi käsiksi ihan kaikkialle. Lattiaan saakka ulottuvat kaapinovet ovat ilman kahvoja ja sohvatyynylle löytyi uusi paikka television vierestä, peittämässä johtoja, jottei tyttö olisi jatkuvalla syötöllä repimässä niitä irti. Nyt uusin hiusten lähdön aiheuttaja on se, että Y on oppinut kiipeilemään kunnolla. Sohvalle kapuaminen on vielä ok, mutta entäs televisio pöytä? tai lasinen sohvapöytä? kauhulla odotan kun Y päättää
kavuta kylpyammeeseen. Tähän mennessä hän on tyytynyt vain kirkumaan reunalla ja sohimaan vessaharjalla ympäri vessaa. (Tietenkin pidän vessan ven kiinni tästä syystä, mutta meillä käy paljon vieraita joille se oven kiinni laittaminen ei ole niin helppoa. Plus tietenkin välillä olen kiireinen/hajamielinen eikä ovi mene kunnolla kiinni.) Tyttäremme on siis villi. Nyt jokainen äiti siellä miettii, että kyll meidänkin Matti tai Martta oli kiinnostunut vessaharjoista ja maailmanvalloituksesta. Kyllä, varmasti oli. Lapsihan on terve kun se leikkii ja tutkii. Mutta ongelma onkin se, että se Matti tai Martta tutkii ja tuhoaa yhden asian siinä ajassa kun Y on mennyt läpi jo 4 ja minä siivonnut 2. Tuo meidän pieni ja rakas tuholaisemme on siis
hieman hyper aktiivinen. Nooo, kunhan tuo kasvaa niin pistän sen jonnekkin harrastukseen tuhlaamaan energiaansa. Tällähetkellä me juoksemme kilpaa täällä kotona.

Tietenkin saan apua paljon mieheni äidiltä sekä isoäidiltä. Y:llä on myös uniongelmia, (johtunee tästä aktiivisuudesta) joten olen todella väsynyt. Nyt olen lopettanut yöimettämisen ja toivonmukaan myös pian päivätkin. Haluan saada kroppani takaisin itselleni pikkuhiljaa… Vuosi imettämistä on suoraan lääkärien suosituksista, joten pisteet mulle ja kiitti riitti. Hieno suoritushan tuo on, mutta olisin lopettanut jo aikaisemmin, mikäli tyttö olisi ollut yhteistyössä kanssani. Y kapuaa syliini ja kaivaa tissin paidan alta. Tee siinä sitten jotain kun Y nappaa kiinni ja hymyilee pitkän kitinän jälkeen. Tämä lopettaminen on siis vähentänyt yöheräämiset siitä huippu 12:sta kahteen kertaan. Tällöin kävelen ympäri huonetta lauleskellen päivänsädettä ja menninkäistä. n. 5-30 minuutin päästä saan laskettua tytön takaisin sänkyynsä siten, ettei se herää. Tästä syystä olen ollut nin väsynyt, että sitä voisi verrata humalatilaan välillä.
Kävelin päin seiniä ja laitoin lusikat roskiin ja jugurttikipot lavuaariin, leivät jääkaappiin ja voin leipälaatikkoon. Onneksi nyt on jäljellä pieni sumu takaraivossa, jonka kanssa jaksaa elää

No, kämppä. Kuten jo mainitsinkin, on niin sekainen Y:n ansioista, ettei sitäsanoin voi kuvailla. Y:n syöttötuolin lähelle ei kannata ilman kumisaappaita edes haaveilla menevänsä. Noin metrin ympärysmitalta lattialla on ruokailun jälkeen kaikenmoista moskaa. Lelut ovat ympäriinsä ja vaatteet sekä tiskit jää sinne minne ne lasken. Ainoa hetki, kun on edes jotain pientä järkeä siivota on, kun tyttö on päiväunilla tai jo yöunilla. Tällöin tiedän, että kun jonkin jonnekkin vien, pysyy se paikoillaan.
Tässä asiassa nuo mieheni suvun naiset ovat jumalan lahja maailmalle. He vievät tyttöä kävelylle, jolloin saan siivottua ja vain oltua. Kuitenkin meidän täytyisi tehdä jokin strategia vain puolaa puhuvan isoäidin kanssa. Hän tulee tämän tästä oven taakse hakemaan Y:tä päiväkävelylle. Välillä rukoilen tätä tulemaan mielessäni ja ilahdun ovisummerin kuullessani, mutta on myös hetkiä, jolloin hän tulee niin huonoon aikaan kuin olla ja voi. Selitä sitten, että nyt ei käy kun toinen on niin innoissaan lähdössä ja Y kin kipittää
vauhdilla tämän syliin. Viimeksi otin google translaten käyttöön. Välillä nimittäin haluan itsekin lähteä kävelylle. Mieheni opiskelee päivät pitkät, joten olen yksikseni tyttösen kanssa paljon. Kun pihalla on +20 astetta kaiken tämän sateen ja “talven” jälkeen, hinku suomalaisella ulos on suuri. Sitten kun siinä olet kenkiä laittamassa 3n tunnin väännön jälkeen ja ovikello soi…. No, ei muutakun tyttö matkaan ja minä jään sisälle huokailemaan. Kyllä, tietenkin voisin sanoa ei. Kuitenkin myös nuo omat ajat ovat tärkeitä ja
tarvitsen aikaa esim ruuanlaittoon. On juhlaa pilkkoa se sipuli ilman, että joku roikkuu housunlahkeessa ja kitisee syliin. Sinne kauppaan hetii toiste (paitsi kun makaroonilaatikosta puuttuu makarooni.. Silloin nakertaa)
Kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, rakastan olla kotiäiti. HausFrau, niinkuin täällä Saksassa sanotaan. Mun päätehtävänä on valmistaa miehelle ruoka ja huolehtia lapsesta (lapsista joku päivä<3)
Villiä menoa se on täällä kuitenkin.

Frühlingsfest

Siinä on ne herkut esillä

Makkaragrilli

Vähemmästäkin valoje vilkuttelusta saa päänsäryn!!!

Maailmanpyörä sekä yksi miljoonista kojuista, joissa voi koettaa onneaan.

                                Kaljateltta säälittään tyhjänä sunnuntai- iltapäivänä

                           Siinä on se carrywursti narettavan pienen sämpylän kera

No nyt en saa kuvia tekstin perään, mutta olkoon edessä siis...

ELI käytiin korkkaamassa kevät viikonloppuna. Kierrätettiin meidän ulkomaalaiset vieraamme perinteisillä Saksalaisilla kekkereillä. Sitä olutta ja bratwurstia unohtamatta! Kävimme markkinoilla sunnuntaipäivänä
tyttäremme kanssa, joten tapahtuma pysyi ihan lapsiystävällisenä, älkää huolehtiko.

Nuo markkinat ovat samanlaiset niin kesällä kuin niillä kuuluisilla october festeilläkin. Silloin nuo kaljateltat ovat tosin isommat ja niin täynnä, että lämpötila alkaa nousta saunan lukemiin ja nahkahousuihin pukeutuneiden miesten hienhajun voi haistaa lähes paremmin kuin carry wurstin.
Teltassa soi tietenkin saksalainen Schlager musiikki. (tässä linkit esimerkkeihin: http://www.youtube.com/watch?v=edztWdsqef8 ja
http://www.youtube.com/watch?v=F4cZQjUFWmU&feature=related eiköhän nuo riittäne :D )
En yhtään ihmettele, että tuopeista on kehitelty niin suuria. Kun tuollaista hoilotusta kuuntelee pitemmän aikaa, mikään pikkukuppi ei riitä enää.
Telttojen lomassa paikalla on paljon erilaisia huvilaitteita. Itse uskalsin vain tyttösen kanssa karuselliin. Näiden vilkkuvalomerten ja desipelirajojen helposti ylittävät musiikin alkulähteet kyllä kiinnostivat osaa porukastamme. He päättivätkin kokeilla ovatko suojelusenkelit hereillä ja ostivat järjettömän hintaiset liput (5€ 2n minuutin kieputuksesta) jos jonkinmoiseen vempeleeseen.
Tosin mieheni ja muut “pojat” tuhlasivat euron kolikoita myös narunvetoon ja pallonheittoon ja mitä näitä nyt on niin paljon, että saan hyvällä omalla tunnolla shoppailla vuorostani ensiviikolla, kun siskoni tulee tänne.Parasta kuitenkin paikalla on ylihintainen naposteltava. Tarjoolla on niin hattaraa, jäätelöä kuin hienosti koristeltuja piparkakkujakin. Unohtamatta niitä makkaroita ja ranskalaisia, joita oli joka kulmassa. Myös karkkipöydät notkuvat metrien pituisina. Eräs herkku mainittakoon erikseen, nimittäin jonkinnäköiset pienet nyytit, jotka keitetään rasvakeittimessä. Lopputuloksena saadaan pieniä muutaman sentin halkasijaltaan olevia munkkeja, jotka ovatkin kuorutettu tomusokerilla “normaalin” sijaan. Niitä sitten seivästetään pitkällä tikulla suuhun ja sormet ristissä toivotaan, ettei sotketa pölysokeria
ihan jokapaikkaan. (Tämäkös oli oiva välipala yksivuotiaalle! HUH…)
Loppujen lopuksi, ei se paikka niin erikoinen ole, kuin Suomessa ja muuallakin hehkutetaan. Kaikki on ylihintaista. Kalja tuolla maksaa enemmän kuin muualla Saksassa. Makkarat, leivät sun muut samaten. Narunvedot ja muut raha-aukot ovat tietenkin yhtä suurta huijausta, vaikka sainkin ihanan delfiinin ja tyttö nallen mieheni taidonnäytteiden vuoksi.
Silti, paikan päälle on päästävä. Se on sitä saksalaista kulttuuria itsessään.
Sinne ne saksalaiset menevät koko perheen kanssa ja viettävät aikaa. Jossain
ikävaiheessa tietenkin mennään kaveriporukalla rellestämään ja toisessa
sitten otetaan hieman rauhallisemmin. Suurinosa tekee ne molemmat.
Mutta, suosittelen. Kerran sitä istuu koko kylän yläpuolella ja näkee kaiken
maailmanpyörästä, tai saa carry wurstin soosit päällensä kun joku
metrinmittaista nallea kantava äijä tönäisee kiirehtiessään hakemaan uutta
tuoppia.

Kielimuuri koneessa

Nyt seuraa siis pienimuotoinen avautuminen! Nimittäin tietokoneesta Saksassa. Mun saksankieleni ei ole mikään hääppöinen, mutta pärjään sillä kuitenkin. Ns. “tietokonesaksa” taas ei rullaa. Aina kun lataan jonkin ohjelman koneelle, tulee se saksaksi. No, onneksi on olemassa google transltatet sun muut, joten saan kuvista ihQdaat kontrastimuutoksineen. Mutta blogin pitäminen saksankielisillä sivuilla on jo isompi haaste. Näin ollen tein muutamankin blogin ennenkuin päädyin jäämään tähän nykyiseen. En saa siitä niin hienoa kuin “kaikilla muilla” on, mutta tämä onkin minun blogini. Painotan tekstiin, en niinkään sivuissa oleviin hienoihin tribaaliväkerryksiin ja fonttiin. Älkää siis surko, ehkä me vielä onnistutaan!

Päädyin nyt kopioimaan vanhat tekstit edellisistä blogeistani. Ehkä tämä on nyt se lopullinen? Toivotaan ainakin!!! Piti oikein Suomeen saakka tulla väsäämään. Täällä pysyy valittu kieli suomessa<3

 Koitin tänään myös saada oman miniläppärini suomeksi, mutta jotenkin en vain onnistu. Ehkäpä mun pitäisi vain nyöränä ottaa se kynä kauniiseen käteen ja alkaa kirjoittaa vanhanaikaista päiväkirjaa, ja jättää nämä tietokoneet niitä hallitseville…?

 

Ehkä meidän Pikku Apina osaa auttaa mua tulevaisuudessa. Tyttöä kun on aivan turha kieltää koskemasta koneisiin. Ne vaan on liian mielenkiintoisia.

Alussa

Eli, homman nimi on se, että tämä tyttö meni ja rakastu.

Vuonna 2009 aloitin maailman kiertueeni ja lähdin kesätöihin Bulgariaan, viihdyttämään turisteja. Tapasinkin tulevan aviomieheni siellä. Olimme työkavereita ja kesän lopulla aloin magneetin lailla vetäytymään kohti miekkosta. Kesä loppui, mutta tunteet eivät. Tästä alkoi Ryan Airin superkulutus. Lensimme Suomen ja Saksan väliä vuoden verran. Kesällä 2009 testasimme suhdettamme ja lähdimme jälleen Bulgariaan. Tällä kertaa emme olleet sinkkuja ja päätehtävämme oli törkeä flirtti. Tämähän aiheutti hieman mustasukkaisuutta ja olimmekin hieman vetäytyvämpiä työntekijöitä. Edellis kesänä olimme olleet yhdet kesän parhaimmista myyjistä ja huvittajista. Tietenkin oli hienoa herätä meren rannalta etelässsä joka aamu, mutta kaikki oli tänä vuonna toisin.

Kuitenkin, suhteemme kesti tämän satojen kännisten turistien keskellä, jotenka tästähän seurasi muutto Saksanmaalle ja oman Suomi-kullan hyvästely.

Ainahan muutto on vähän hankalaa, mutta koittakaapas tehä se johonkin niin konservatiiviseen, mutta kulttuuririkkaaseen, paperisotaa rakastavaan maahan. Suomesta poislähtö sujui niin yksinkertaisesti, että kuvittelin Saksan päässä asioiden lutviutuvan yhtä pikaisesti. Suomessa istut vain kelan penkkiin ja täytät pari hassua lomaketta. Kaikki on hyvin. Kyllä, olen itsekkin kironnut kuinka hankalia ne ”sossuntädit” ovat, kuinka he eivät ymmärrä, mikään ei toimi ja niin edelleen.. kyllä se on kuulkaa lasten leikkiä.

Vielä silloin, poikaystäväni, kanssa juoksimme hakemaan lappua A jotta saimme etuuden 1. Ennenkuin tämän lapun saimme, meillä piti olla lappu B jota ei saanut ilman lappua C. (jota ei taas saanut ilman lappua A? Kuitenkin useammalta kysyttäessä lopulta joku sen lapun antoi..) Jotta olimme oikeutettuja oikeuteen 1, meillä piti olla asiat kunnossa myös kohdilta 2-7. Ja jokainen lappuhan oli eri toimistoissa, eripuolilla kaupunkia. (ja nyt ei puhuta mistään pikku kylästä. Joten jo parkkipaikan saaminen ja jonottaminen näiden ”toimistotätien” luokse kesti ikuisuuden. Suomessa sitä alkaa sasvu nousemaan korvista kun huomaa, että kelan jonossa on 7 ennen itseään. Koittakaapa huviksenne 27 ennen, ja vain kuullakseen että paperista B puuttuu osio 4..

Ja tämä kaikki oli siis vain ja ainoastaan saadaksemme asunnon meille. Itse Saksaan kirjautuminen sujui yhdellä allekirjoituksella. Kaiken lisäksi, olin raskaana, joten tarvitsin paikallista neuvolaa. (sinnehän ei ihan niin vain mentykään, kuten Suomessa.) Törmäsimme seinään aina. Lauseet ”ai, ettekste ookkaan naimisissa? No sitten en voi auttaa.” alkoi kuulua hieman turhankin liian usein. Tästä syystä, kävelimme yhteen miljoonista rakennuksista ja paukautimme: ”me haluttais mennä naimisiin.”

Olimme seurustelleet vajaan vuoden. Tunteneet noin puolitoista, mutta päätimme silti jakaa loppuelämämme yhdessä. Jokatapauksessa keväällä syntyvä lapsi sitoisi meidät toisiimme. (ja älkäähän nyt huoliko, kyllä me toisiamme rakastimme/rakastamme.)

22.1.2011 sitten vaihdoimme sormukset ja sanoimme tahdon. Tai ennemminkin: ”ja”, ja ”yes”.

Nooh, kyllähän se sairasvakuutus ja lupa neuvoloihin sitten irtosikin. Saimme puolenvuoden jälkeen 79 neliön kolmion ja pääsisimme aloittamaan ”normaalin” elämän. Olin ollut 11 kuukautta asunnottomana. (kiertelin maailmalla ja asuin mieheni vanhempien nurkissa loppuajan.) Ajatus omasta vaatekaapista, suihkusta sekä keittiöstä tuntui taivaalliselta. Pääsisin vihdoin eroon matkalaukku-muovipussi elämästä. Pääsisin itse pesemään pyykkini, eikä tarvitsisi enää pelätä, että vaatteeni katoavat/tuhoutuvat pyykissä. (tämän näin aivan liian monta kertaa…) enää ei tarvitsisi syödä toisten tekemää ruokaa, vaan voisin tehdä juuri sitä, nakkikastiketta mitä halusin. Enää ei tarvitsisi käydä suihkussa ja tuntea olonsa varautuneeksi jokaisesta narahduksesta, sekä voisin tallustella omassa kodissani alasti. Yöllä vessa reissuille (joita raskauden takia oli ”tuhansia”) ei tarvitsisi pukeutua enää, eikä suihkun jälkeen pistää koko vaatekerrosta päälle.

Tämä paperivuori kuitenkin vain jatkoi kasvamistaan. Asunnon saadessamme, meillä oli jo yksi mappi pullollaan papereita. Vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen meni 2 viikkoa ja toinen mappi oli jo puolillaan. Aloinkin etsimään ikean katalogista kirjahyllyä, vain tärkeille papereille. Saksassahan asiat järjestetään hyvin virallisesti ja kaikki on niin jämptiä.

Nyt puhun koko ajan vain Saksasta ja saksalaisista. Mieheni on (kuten noin puolet muistakin saksalaisista) kuinenkin ”miksattu”. Hän on puoliksi puolalainen ja puoliksi romanialainen. Hän on kuitenkin syntynyt Saksassa ja näin ollen saksan kansalainen. Hänellä on myös Romanian kansalaisuus ja oikeudet Puolan kansalaisuuteen. Kun katsoo katukuvaa, näkee enimmäkseen kaikkea muuta kansallisuutta edustavaa, paitsi sitä saksalaista. ”puhtaita” saksalaisia ei niinkään ole. En siis ainakaan tuntenut joutuvani kohtaamaan minkään näköistä rasismia muuttaessani. Päin vastoin, ihmiset olivat yllättyneitä, että tulin Suomesta, ja olivat kiinnostuneita.

Tästä kansallisuuksien kirjosta johtui, että saksalainen jämäkkä kädenpuristus saattoi lennossa vaihtua poskisuudelmiksi ja kokosuvun kuulumisien kyselemiseksi. Siinä Suomi-tyttö oli vähän kankeana kun tuntemattomat ihmiset tulivat käsikynkkään kiehnäämään, silitelivät hiuksia ja kyselivät mitä tädille kuuluu siellä Suomessa.

Mieheni otti hieman ressiä alkuun, kun en niin luontevasti osannut halata jokaista vastaan tulevaa, täysin tuntematonta ihmistä. Kymmenien sanaharkkojen jälkeen sain hänen päähän uppoamaan, että ei meillä suomessa hyökätä jokaisen kaulaan.

Tämä oli kuitenkin vapaa-ajalla. Suoritin työssäoppimiseni hotellissa Saksassa. Pomoni vihasi minua. Piti muistaa kutsua kaikkia: Frau- sukunimi tai herr- sukunimi. Pomoa piti palvoa. Hän asui samassa hotellissa, ja joka aamu puristin hänelle 2 isoa appelsiiniä sekä limen. Mehun vein tarjottimella, kahvin kera, hänen oven taakseen. Jotta kun hän heräsi, hän sai tuoretta mehua ja kahvia ensimmäisenä. Suomessa kun pomo pyytäisi tuollaista, hänelle vain naurahdettaisiin. Myöskin, piti muistaa aina kysyä, onko kaikki hyvin ja halusiko hän kenties jotain juotavaa.. Silloin, kun tuli ruoka- aika, hänelle katettiin pöytä ja tuotiin valmis lautasellinen ruokaa hänen nenän eteensä. Hyvä ettei tarvinnut syöttää! No, hän olikin saksalainen.

Kun ilmoitin Suomessa avioitumishankkeestamme, kaikki varoittelivat kulttuuri eroista. Saksahan nyt oli kuitenkin aika lähellä Suomea, joten ajattelin, ettei se niin paljoa poikkea. Eipä. Tietenkin vain hyvään suuntaan. Mieheni ei pidä minua hellan ja nyrkin välissä. Päin vastoin. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa. (nyt tyttäremme takia kuin kuningatarta.) välillä suomalainen tempperamenttini nostaa hieman päätään, kun kaikki tehdään valmiiksi. Hyvä, kun saan omaa laukkuani kantaa. Tähän oli ja yhä on, kuitenkin hieman hankala tottua. Ihan kivaltahan se kuulostaa, että joku avaa ovet ja kantaa painavat asiat, mutta pidemmän päälle turhauttaa. Mieheni on myös katolisesta kirkosta ja itse olen luterilainen. Tämä aiheuttaa uusia pyhiä ja perinteitä. (Joissa saa taas hävetä silmät päästään. Kerrankin anoppi antoi mulle lahjan ja toivotti jotain. Tuijotin häntä typeränä ja mies facepalmasi. En ollut koskaan kuulutkaan jostain pyhästä nikolauksesta, saati että se olisi sinäpäivänä, että sillon kuului antaa lahjoja lapsille… no, opimpahan tämänkin!)

Siinäpä oli pitkä sepustus mun miekkosesta ja tänne muutosta.

Mutta: ”erilaisuus on rikkautta.”

Kuva on pari vuotta sitten otettu, näkymä Hannoverista

"Oma hetki"

Istun keittiössä ja nautin hiljaisuudesta. Tyttö nukkuu ja mulla on päivän ainoa “oma hetki”.

Kun katsoo ikkunasta pihalle, näkee sisäpihan. Saksassa kortteleiden sisään jää yhteinen sisäpiha, joka on aidattu sarakkeisiin. Jokaisella kerrostalolla on siis oma muutaman neliön pihansa johon on istutettu monenlaisia puita ja puskia. Asumme Hannoverissa, joka on Saksan vihrein kaupunki. Tästä he muistavat muistuttaa. Ei tämä nyt ole lähelläkään Suomen luontoa, mutta ainakin jotain kasvillisuutta asfalttiviidakossa.

Sisäpiha on siis niin pieni, että näen suoraan vastapäisen talon parvekkeille ja ikkunoista sisäänkin iltaisin, jos he ovat unohtaneet valot päälle ja verhot auki. (tästä on jatkuva taistelu mieheni kanssa. Haluisin päästää kevät auringon sisään ja vetää verhot pois ikkunan edestä. Vastaus on, – mutta sitten kaikki näkevät meidät! Tämä on totta, mutta mitä sitten, ei ketään kiinosta. Ymmärrän, jos tekisin niin, kuin tuo keski-ikäinen mies tuolla ja menisin kalsareissani parvekkeelle tupakalle. Nyt tuo näky on porautunut mun verkkokalvoilleni. Eipä heppu tiennyt, että näin. Tai sitten häntä ei kiinnostanut.

Tänä mun “omana hetkenäni” mun täytyy aina pitää arpajaiset. Mietin, että menenkö nukkumaan, (tyttö on oniongelmainen, jotenka mun univelat ovat mittaamattomat) siivoanko kämpän, (joka näyttää siltä kuin Suomen armeija olisi pitäinyt rynnäkköpommiharjoitukset siellä) laitanko ruokaa ja syön, (kyllä, tämä on suurta juhlaa. Lämmin ateria, joka on muutakin kuin pussimakaroonia tai pakaste pitsaa) vai, ihan vain olen (tästä tosin tulee aina hieman syyllinen olo, mutta se on ihana välillä vain olla hiljaa ja tehdä ei mitään). Nyt valitsin kirjoittamisen, mutta taidampa käyttää aikaani myös hieman kodin laittamiseen. Meille tulee kavereita Belgiasta ja Bulgariasta viikonloppuna kylään, enkä haluaisi kutsua heitä tänne hävityksen keskelle. Saa olla oikea ninja pujotellessa lelujen keskellä. Koskakohan tuo tyttö oppii siivoamaan lelunsa? Tähän mun äiti vastaisi, – minun tyttäreni on pian 22 eikä se osaa vieläkään… Niin… minkäs teet.

HeipäHei

Nyt pitäisi kirjoittaa jonkin näköinen hieno ja koukuttava aloituspuhe.

En taida ehtiä sellaista tälläkertaa… Tyttäremme on päiväunilla, enkä koskaan tiedä minä hetkenä hän päättää herätä.
Myönnän jo heti, että päivitän blogia tasaisen epätasaiseen tahtiin. Teksti pyörii lähinnä pienen suuren (yksivuotiaan) tytön, kulttuurierojen ja
avioliiton ympärillä. Olen tietenkin paljon muutakin, mutta tyttäremme on hyperaktiivinen tapaus. Ja mikäs tässä mammaillessa.
Ehkä tämän blogin pitäminen on terapeuttista ja huomaan, etten olekaan yksin näiden asioiden kanssa.Ja pahoittelen vielä, ettei mulla ole isin järkkäriä, jolla ottaa hienojaturhia kuvia. Käytössäni on ihan tavallinen, vanha digikamera...