Alussa

Eli, homman nimi on se, että tämä tyttö meni ja rakastu.

Vuonna 2009 aloitin maailman kiertueeni ja lähdin kesätöihin Bulgariaan, viihdyttämään turisteja. Tapasinkin tulevan aviomieheni siellä. Olimme työkavereita ja kesän lopulla aloin magneetin lailla vetäytymään kohti miekkosta. Kesä loppui, mutta tunteet eivät. Tästä alkoi Ryan Airin superkulutus. Lensimme Suomen ja Saksan väliä vuoden verran. Kesällä 2009 testasimme suhdettamme ja lähdimme jälleen Bulgariaan. Tällä kertaa emme olleet sinkkuja ja päätehtävämme oli törkeä flirtti. Tämähän aiheutti hieman mustasukkaisuutta ja olimmekin hieman vetäytyvämpiä työntekijöitä. Edellis kesänä olimme olleet yhdet kesän parhaimmista myyjistä ja huvittajista. Tietenkin oli hienoa herätä meren rannalta etelässsä joka aamu, mutta kaikki oli tänä vuonna toisin.

Kuitenkin, suhteemme kesti tämän satojen kännisten turistien keskellä, jotenka tästähän seurasi muutto Saksanmaalle ja oman Suomi-kullan hyvästely.

Ainahan muutto on vähän hankalaa, mutta koittakaapas tehä se johonkin niin konservatiiviseen, mutta kulttuuririkkaaseen, paperisotaa rakastavaan maahan. Suomesta poislähtö sujui niin yksinkertaisesti, että kuvittelin Saksan päässä asioiden lutviutuvan yhtä pikaisesti. Suomessa istut vain kelan penkkiin ja täytät pari hassua lomaketta. Kaikki on hyvin. Kyllä, olen itsekkin kironnut kuinka hankalia ne ”sossuntädit” ovat, kuinka he eivät ymmärrä, mikään ei toimi ja niin edelleen.. kyllä se on kuulkaa lasten leikkiä.

Vielä silloin, poikaystäväni, kanssa juoksimme hakemaan lappua A jotta saimme etuuden 1. Ennenkuin tämän lapun saimme, meillä piti olla lappu B jota ei saanut ilman lappua C. (jota ei taas saanut ilman lappua A? Kuitenkin useammalta kysyttäessä lopulta joku sen lapun antoi..) Jotta olimme oikeutettuja oikeuteen 1, meillä piti olla asiat kunnossa myös kohdilta 2-7. Ja jokainen lappuhan oli eri toimistoissa, eripuolilla kaupunkia. (ja nyt ei puhuta mistään pikku kylästä. Joten jo parkkipaikan saaminen ja jonottaminen näiden ”toimistotätien” luokse kesti ikuisuuden. Suomessa sitä alkaa sasvu nousemaan korvista kun huomaa, että kelan jonossa on 7 ennen itseään. Koittakaapa huviksenne 27 ennen, ja vain kuullakseen että paperista B puuttuu osio 4..

Ja tämä kaikki oli siis vain ja ainoastaan saadaksemme asunnon meille. Itse Saksaan kirjautuminen sujui yhdellä allekirjoituksella. Kaiken lisäksi, olin raskaana, joten tarvitsin paikallista neuvolaa. (sinnehän ei ihan niin vain mentykään, kuten Suomessa.) Törmäsimme seinään aina. Lauseet ”ai, ettekste ookkaan naimisissa? No sitten en voi auttaa.” alkoi kuulua hieman turhankin liian usein. Tästä syystä, kävelimme yhteen miljoonista rakennuksista ja paukautimme: ”me haluttais mennä naimisiin.”

Olimme seurustelleet vajaan vuoden. Tunteneet noin puolitoista, mutta päätimme silti jakaa loppuelämämme yhdessä. Jokatapauksessa keväällä syntyvä lapsi sitoisi meidät toisiimme. (ja älkäähän nyt huoliko, kyllä me toisiamme rakastimme/rakastamme.)

22.1.2011 sitten vaihdoimme sormukset ja sanoimme tahdon. Tai ennemminkin: ”ja”, ja ”yes”.

Nooh, kyllähän se sairasvakuutus ja lupa neuvoloihin sitten irtosikin. Saimme puolenvuoden jälkeen 79 neliön kolmion ja pääsisimme aloittamaan ”normaalin” elämän. Olin ollut 11 kuukautta asunnottomana. (kiertelin maailmalla ja asuin mieheni vanhempien nurkissa loppuajan.) Ajatus omasta vaatekaapista, suihkusta sekä keittiöstä tuntui taivaalliselta. Pääsisin vihdoin eroon matkalaukku-muovipussi elämästä. Pääsisin itse pesemään pyykkini, eikä tarvitsisi enää pelätä, että vaatteeni katoavat/tuhoutuvat pyykissä. (tämän näin aivan liian monta kertaa…) enää ei tarvitsisi syödä toisten tekemää ruokaa, vaan voisin tehdä juuri sitä, nakkikastiketta mitä halusin. Enää ei tarvitsisi käydä suihkussa ja tuntea olonsa varautuneeksi jokaisesta narahduksesta, sekä voisin tallustella omassa kodissani alasti. Yöllä vessa reissuille (joita raskauden takia oli ”tuhansia”) ei tarvitsisi pukeutua enää, eikä suihkun jälkeen pistää koko vaatekerrosta päälle.

Tämä paperivuori kuitenkin vain jatkoi kasvamistaan. Asunnon saadessamme, meillä oli jo yksi mappi pullollaan papereita. Vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen meni 2 viikkoa ja toinen mappi oli jo puolillaan. Aloinkin etsimään ikean katalogista kirjahyllyä, vain tärkeille papereille. Saksassahan asiat järjestetään hyvin virallisesti ja kaikki on niin jämptiä.

Nyt puhun koko ajan vain Saksasta ja saksalaisista. Mieheni on (kuten noin puolet muistakin saksalaisista) kuinenkin ”miksattu”. Hän on puoliksi puolalainen ja puoliksi romanialainen. Hän on kuitenkin syntynyt Saksassa ja näin ollen saksan kansalainen. Hänellä on myös Romanian kansalaisuus ja oikeudet Puolan kansalaisuuteen. Kun katsoo katukuvaa, näkee enimmäkseen kaikkea muuta kansallisuutta edustavaa, paitsi sitä saksalaista. ”puhtaita” saksalaisia ei niinkään ole. En siis ainakaan tuntenut joutuvani kohtaamaan minkään näköistä rasismia muuttaessani. Päin vastoin, ihmiset olivat yllättyneitä, että tulin Suomesta, ja olivat kiinnostuneita.

Tästä kansallisuuksien kirjosta johtui, että saksalainen jämäkkä kädenpuristus saattoi lennossa vaihtua poskisuudelmiksi ja kokosuvun kuulumisien kyselemiseksi. Siinä Suomi-tyttö oli vähän kankeana kun tuntemattomat ihmiset tulivat käsikynkkään kiehnäämään, silitelivät hiuksia ja kyselivät mitä tädille kuuluu siellä Suomessa.

Mieheni otti hieman ressiä alkuun, kun en niin luontevasti osannut halata jokaista vastaan tulevaa, täysin tuntematonta ihmistä. Kymmenien sanaharkkojen jälkeen sain hänen päähän uppoamaan, että ei meillä suomessa hyökätä jokaisen kaulaan.

Tämä oli kuitenkin vapaa-ajalla. Suoritin työssäoppimiseni hotellissa Saksassa. Pomoni vihasi minua. Piti muistaa kutsua kaikkia: Frau- sukunimi tai herr- sukunimi. Pomoa piti palvoa. Hän asui samassa hotellissa, ja joka aamu puristin hänelle 2 isoa appelsiiniä sekä limen. Mehun vein tarjottimella, kahvin kera, hänen oven taakseen. Jotta kun hän heräsi, hän sai tuoretta mehua ja kahvia ensimmäisenä. Suomessa kun pomo pyytäisi tuollaista, hänelle vain naurahdettaisiin. Myöskin, piti muistaa aina kysyä, onko kaikki hyvin ja halusiko hän kenties jotain juotavaa.. Silloin, kun tuli ruoka- aika, hänelle katettiin pöytä ja tuotiin valmis lautasellinen ruokaa hänen nenän eteensä. Hyvä ettei tarvinnut syöttää! No, hän olikin saksalainen.

Kun ilmoitin Suomessa avioitumishankkeestamme, kaikki varoittelivat kulttuuri eroista. Saksahan nyt oli kuitenkin aika lähellä Suomea, joten ajattelin, ettei se niin paljoa poikkea. Eipä. Tietenkin vain hyvään suuntaan. Mieheni ei pidä minua hellan ja nyrkin välissä. Päin vastoin. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa. (nyt tyttäremme takia kuin kuningatarta.) välillä suomalainen tempperamenttini nostaa hieman päätään, kun kaikki tehdään valmiiksi. Hyvä, kun saan omaa laukkuani kantaa. Tähän oli ja yhä on, kuitenkin hieman hankala tottua. Ihan kivaltahan se kuulostaa, että joku avaa ovet ja kantaa painavat asiat, mutta pidemmän päälle turhauttaa. Mieheni on myös katolisesta kirkosta ja itse olen luterilainen. Tämä aiheuttaa uusia pyhiä ja perinteitä. (Joissa saa taas hävetä silmät päästään. Kerrankin anoppi antoi mulle lahjan ja toivotti jotain. Tuijotin häntä typeränä ja mies facepalmasi. En ollut koskaan kuulutkaan jostain pyhästä nikolauksesta, saati että se olisi sinäpäivänä, että sillon kuului antaa lahjoja lapsille… no, opimpahan tämänkin!)

Siinäpä oli pitkä sepustus mun miekkosesta ja tänne muutosta.

Mutta: ”erilaisuus on rikkautta.”

Kuva on pari vuotta sitten otettu, näkymä Hannoverista